Periksianto kasvokirjalle
Joskus taannoin, juuri kun Facebook oli auennut kaikille avoimeksi, kävin siihen pikaisesti ammatillisessa mielessä tutustumassa – en sen enempää. Meni pitkään ja tuli muutama Facebook-kaverikutsu. Kävin kurkkaamassa palvelua uudelleen, mutten edelleenkään siitä henkilökohtaisesti innostunut.
Tuon jälkeen vierähtikin aika tovi. Sitten yhtiömme norjalainen työntekijä laittoi minulle kaverikutsun ja kertoi, että “yhtäkkiä palvelua käyttävät ihan kaikki Norjassa”. Oli helppo arvata että muutaman viikon tai kuukauden viiveellä sama tapahtuisi Suomessa.
Viime viikkoina kaverikutsuja onkin tullut sitten urakalla. Vasta tänään päätin kuitenkin antaa ihan oikeasti periksi Facebookille, josta en tähän päivään mennessä itse ollut edelleenkään erityisen innostunut – toisin kuin esimerkiksi Jaikusta. Mutta, jos Facebook sitten on Se Juttu, jonne kaikki virtuaalipresenssiään tunkevat, niin kai tällaisen extroverttinörtinkin on sinne mentävä. Siis “tosissaan”. Viilailinkin äsken profiiliani ja kokeilin aiempaa laajemmin erilaisia kilkkeitä, mitä palvelusta löytyy. Onhan siellä paljon hupaisaa – ja paljon turhaa. Eniten harmittaa se, että jotkut kikkareet vaativat kaverispammaystä, jotta niiden tuotoksia ylipäätään pääsee katselemaan.
Facebook jyrää nyt kulovalkean lailla yli Suomen – kaverikutsuja tulee nyt tiheään tahtiin itsekullekin, mutta parin viikon päästä varmasti vielä paljon kovemmalla vauhdilla. Nyt pitikin päättää, minkä linjan ottaa siihen, ketä “friends”-listalleen merkitsee. Kutsuja näyttää tulevan hyvinkin etäisiltä tuttavuuksilta, mutta toisaalta tuntuu kovin ikävältä sanoa jollekin edes jollakin tapaa tuntemalleen henkilölle tällaisessa yhteydessä: ei. Näinpä päädyin melko samanlaiseen linjaukseen kuin Niko Nyman. Kasvokirja. Sehän se.